Kantoliinaviikon pelastava perjantai lipsahti lauantain puolelle, hups.

Jossain muistutettiin siitä, että vastasyntynyt on tottunut olemaan koko ajan kiinni äidissä. Hänestä ne hetket, jolloin kukaan ei koske, ovat outoja ja ehkä vähän pelottaviakin. Niinpä vastasyntynyt pikkuriikkinen ei haluaisi olla muualla kuin sylissä.

Kun oma pikkuipanamme oli pari viikkoa vanha, meille tuli grilli. Mieshän sitä grilliä pääosin kokosi, mutta minä aloin harjoitella kantamista ja autoin lapsi liinassa aina välillä lajittelemaan ruuveja ja lukemaan kokoamisohjeita. Kantaminen oli vielä silloin uutta, liina varmaan jäi vähän löysälle ja lapsenkin asento taisi olla kehtoasento, jota ei nykyään edes suositella. Selkäkin siinä hiukan tunsi joutuvansa töihin. Aina välillä kävin laskemassa nukkuvan nyytin sänkyynsä, mutta aika pian pieni kitinä kertoi, että sänky ei ollut yhtä kiva paikka kuin syli tai liina.

Juhannusjuhlilla ruokailut järjestettiin ulkona isossa teltassa, jonkin matkan päässä majoitushuoneestamme. Siellä taisin lopulta oppia sitomaan trikoisen liinan, kun viikon verran kanniskelin pikkuista kaikki ruokailut ja ulkoilut. Kukapa niitä tyhjiä vaunuja olisi vauva sylissä halunnutkaan lykkiä väkijoukossa.

Olen käynyt vaunulenkeillä, joiden lopputulos oli se, että toinen kantaa vauvaa ja toinen työntelee tyhjiä vaunuja. Nykyään meillä on aina kantoreppu varmuuden vuoksi mukana, vaikka ei sitä ihan niin usein enää tarvittaisikaan. Jossain kohtaa kauppareissut hoituivat parhaiten niin, että vauva nukkui menomatkan vaunuissa, siirtyi kaupassa reppuuun tai liinaan ja työnsin ostokset kotiin vaunuissa.

Kantaminen on meille arkipäivää. Ehkä kantaminen on toiseksi parasta heti syömisen jälkeen. Jos maito ei auta, niin kantaminen auttaa moneen suruun ja murheeseen. Kantamisen iloa!